Yhä ylemmäs - korkeammalle

Koska sitä ihminen on tyytyväinen. Vain pienen ohikiitävän hetken. Sitten taas huolia ja murheita. Joskus pieniä, joskus taas suurempia.

Välillä sitä ihminen ihan paisuttelee probleemeja. Vaikka ongelma on pieni , pikkiriikkinen, se tekee maailmankaikkeudesta epätäydellisen. Kaikki on vinksin vonksin. Tavallaan. Ja tavaallaan ei ollenkaan.

On ongelmia, joille ei voi kerrassaan mitään. Vaikka seisoisit päälläsi 12 kuukautta, mikään ei muuttuisi. Mistä ihmeestä meille tulee tunne, että mukamas omaa ja läheisten tai sairaitten elämää voisi hallita. Sormet ristissä istua vaan keinutuolissa illat, eikä kutoa edes sukkaa.

Muuten minun tekee kamalasti mieli pienikokoista keinutuolia. Siinä vain keikkuisin, harjoittelisin tasapainoa ja miettisin syntyjä syviä. Vanhainkodin yhdellä ihanalla mummolla oli sellainen. Hänen piti poistaa se. Joten palasiksi ja roskikseen. Harmittaa ja on ikävä sitä huonekalua, sillä olisin saanut sen Forssan likalta ilmaiseksi.

Muuten tänään sain kummallisen energiapuuskan. Tilasin Ifolorin kuvia 297 kpl! Ja saan ne vielä puoleen hintaan. Hurraa!

Pian kolahtaa postilaatikkoni paketti suloisia muistoja. Lähikuva, matkakuva, lasten piirtämisjuttuja, sukutapaamisia, konsertteja. Auringon paistetta.

Mukavia muisteluita myös sinulle!

Taas homokeskusteluja

Pari päivää sitten oli A-talkissa kiihkeä keskustelu homoista. Miten ihmiset jaksavat vihata? Tulin kamalan vihaiseksi.

Mukana oli kristitty homomies, kimeä-ääninen naispappi, rovasti Liisa Tuovinen ja jokin järjestöpom-mies.

Falk niminen naispappi oli sitä mieltä, että homojen pitää hillitä identiteettinsä ja himonsa. Hän itse sai olla , mikä on! Hurraa!

Raamatun lauseita etenkin vanhasta testamentista jauhettiin konemaisesti. Vailla sovellutusta nykyaikaan.

Ja sitten vielä roskapuhetta Aslankoulutuksesta. Siinähän pyritään koulimaan ihmiset homoudesta pois. Mikä väkivalta! Todellista rakkauttako!!!

Mitä jäi käteen? Hitlerin karsimisoppeja kannatetaan vielä. On sallittua pappien vihata, olla hyväksymättä ihmistä. Se on pahuutta.

Nostan hattua viisaalle, rohkealle homomiehelle ja fiksulle Liisa Tuoviselle. Hyviä ihmisiä on.

ELÄINMUSEOSSA

Piipahdin viikko sitten murusten kanssa eläinmuseossa. Onnistunut reissu. Olen näinä pakkaspäivinä oleillut lähinnä kotona. On lämmintä ja tuttua. Mitä sitä pakkasiin palelemaan ja kärsimään.

Ajoimme asemalle ja hyppäsimme junaan. Kolmen kopla: 3 v, 5v ja 64v.

Jännitti miten jaksan retkueen kanssa. Ulkona, kauniin ,vanhan museorakennuksen edessä meitä katseli jäätynyt, luminen hirvipatsas. Silmiä ei näkynyt. Maksettuamme itse aulassa meitä odotti jättikokoinen norsu. Oli siinä ihmettelemistä.

Remontti talossa on harvinaisen komea. Alakerroksessa ensin luurangot. Valas, norsu, krokotiili, ihminen, käärme, joutsen jne. Mitkä kokoerot!

Sitten mars toiseen kerrokseen. Täältä löytyivät dinosaurukset ym. Mikä hirmuinen koko niillä. Oliko se nyt 700 miljoonaa vuotta sitten?

Kolmas kerros oli fantastinen. Kotimaan eläimiä pilvin pimein. Karhuja, kettuja, käärmeitä, poroja, susia, kaloja, perhosia. Voi sitä ihanuutta. Karhutkin katsoivat niin ystävällisen näköisinä. Laatikoista löytyi lisää tietoa, vaikka käärmeitä. Hienosti organisoitu homma!

Pohjakerroksesta löytyi viihtyisä, vanha kahvila ja myymälä. Valitsimme jätskit. Ja kuinkas siinä kävikään! Mummi tiputti hyvän lattialle. Niin käy kun on vanha!

Asemalle ja jännästi junalla ja autolla kotiin. Ihana retki! Ja potkua saatiin!

Valoa ja varjoa

Kävelin viikolla hautausmaalla. Mietin menoa pojan haudalla. Kynttilän laitto jäi. Olisin vaipunut reisiä myöten kinoksiin. Naapurihaudoillakaan ei kukaan ollut visiteerannut.

Kaunista, pitsikoristeita, pehmeitä höyhenpeittoja ja -tyynyjä pensaiden ka hautakivien yllä. Ja uskomaton valo. Tulee mieleen lapsuuden hiihtoretket Aulangon retkeilymajalle. Se pullan ja kuuman mehun makea tuoksu. Ja monojen kopina, ja vaatteiden kostea haju. Siellä oli ISO vieraskirja, jonne merkkasimme käyntejämme. Myös Yhteiskoulusta teimme jumppatunneilla sinne retkiä. Ja mikä timanttien kimallus hangilla. Silmät oli pakko ummistaa ja kipristää; valo sattui.

Lumitraktorit hoitivat Malmilla topakasti auraushommiaan. Oli kunnon tiet. Kolme perheenäitiä asteli rinnakkain kuin panssariautot. Ei lumilohkareita tai sohjopaakkuja teiden pinnassa. Koko muu kaupunki tuntui kärsivän aurausten puutteesta. Usean kerran esimerkiksi jouduin panemaan keskustan tuntumassa auton puistikkoon sakkopaikalle. Luojan kiitos ei parkkipirkot olleet liikenteessä. Koko iso stadioninkin kenttä täpötäynnä lumiukkoautoja.

Olemme ohittamassa pahimman talvipimeyden aikaa. Vasten lunta näkeekin valot ja varjot selvästi. Ja yhtä paljon valoa ja varjoa! Ellei nyt, niin ainakin pian.