Kohti uutta

Olen monet vuodet ollut todella kyllästynyt ruuanlaittoon. Ehkä syynä on ollut liian varhain lapsuudessa tapahtuneet pakottamiset. Piti auttaa vain. Ei tullut iloa leikkiä sapuskalla  ja kokeilla.

Sitten oli monet vuodet lastenhoitoa. Mies ei tykännyt hitustakaan osallistua. Ja vieraiden kanssa yhdessäolo oli paljon viikonloppu trahteerausta. Se oli tietty kivaakin. Ja sosiaalinen kanssakäyminen elinehto!

Vuodenvaihteessa tein lupauksen itselleni. Tänä vuonna harjoittelen kokkaamaan uudelleen. Teen harjoituksia. Opin uutta.

Viime keskiviikkona eka harjoitus sitten tapahtui. Luin etukäteen ohjeita netistä ja kokkikirjoista. Muistelin pieleen menneitä kokkiohjelmia. Päädyin kylmäsavulohisalaattiin creme faircekastikkeella, karitsapataan, ensimmäinen yritys ever, ja juustocakeen espresson kaa.

Ostin ihan karitsaviiniäkin ja katoin kauniisti! Mikä success! Eniten hämmästynyt olin itse! Minä osasin!

TEKNISTÄ AVUTTOMUUTTA

Tykkään vishyvedestä. Se kuplii ihanasti vatsassani ja vie janon tunnetta pois. Olin jo pitkään harkinnut laitteen hankkimista. Porvoon serkullani sellainen on. Ja limpsaakin saa sillä tehtyä.

Hesarissa oli viikko sitten testi. Paras aparaatti olikin halvin. Eli sodastreamer. 69 euroa.

Nyt aparaatti on keittiön pöydällä. Ollaan jo edistytty siihen asti. En ymmärrä itseäni. Minulla on kaamea paniikinomainen suhde ohjekirjoihin. Kun sen  saan eteeni, tekisi mieleni juosta kauas. Aivoni kieltäytyvät ottamasta vastaan tiedon jyväsiä.

Nyt vain odottelen ihmettä. Näppärät tyttäreni ehkä piipahtavat jossain vaiheessa tänne. Ja auttavat.

Odotan teknistä joulupukkia apuun. Tai tonttua.

Upea Canthia

Meikäläisellä oli mahdollisuus päästä kaverini kanssa Avoimiin oviin katsomaan Canthia. Alku oli vaatimaton. Katsojia turhan vähän. Ja rekvisiittaa olematon määrä. Mutta juonet, 3 tarinaa, veti tiiviisti puoleensa, ja näyttelijätyöt mahtavia.

On jännä huomata, että etenkin meidän naisten maailma on kokonaan muuttunut. Vielä sata vuotta sitten, vanhemmat ja miehet päätti kaikesta. Ei puhettakaan oikeudenmukaisuudesta tai tasa-arvosta.

Miten liikuttavan humoristista olikaan kihlautuneen naisen ylityslaulu sulhostaan, joka olikin ketale.  Myös patruunan liehakointi kaikkien; etenkin varattomien ja varattujen kanssa. Naisen arvo oli miinusmerkkinen.
Entä nuoren naisen maailma, kun hän ei muiden järjestämistä naimakaupoista piittaa. Puhumattakaan tosiasiasta, ettei saa valita ammattia itselle. Pitäisi jäädä loppuiäksi vanhempia"hoitamaan". Meidän totisesti pitäisi olla onnellisia!


Suosittelen lämpimästi!  Hienoa huumoria.

KIRJAILIJAN ALUT

Tapasin eilen serkkuni Porvoossa. Sain häneltä aarteen. Olimme kahdestaan, liekö lukiovuosina, kirjoittaneet sukuromaania. Kartanomiljöössä eleli pari nuorta sankaritarta, jotka toimivat meidän molempien idoleina.

Enmme taida muistaa juonta, jos sellainen oli. Ilmeisesti projekti jäi kesken.

Kallisarvoinen käsikirjoitus onkin kadonnut.


Luojalle kiitos, että kansi löytyi. Sen maalasi luokkakaveri. Kiitos hänelle! Ja hurraa myös meille!

Suunnitelmia

Poikien haaveena oli kesällä päästä vankilamuseoon. Se sijaitsee Hämeenlinnassa linnan yhteydessä. Miten jännää oli nähdä kalterit, vankikopit, valokuvia ja esineistöä. Miten kurjia loukkoja ne ennen olivat. Ei tainnut olla oikeusturvaakaan.

Usein olemme juuttuneet omiin luoliimme, vankikoppeihimme. Emme näe kuin ratakiskot, jotka vievät aina saman matkan. Miksei välillä voisi hypätä uuteen kyytiin. Rekeen. paattiin tai helikopteriin.

Voi olla ettemme liiku enää muutaman ajan kuluttua. Katuako sitten pitää? En uskaltanut, jaksanut. Pelkäsin. Ei ollut kaveria. Yleensä kaveri löytyy. Joillakin seuramatkoilla, on puuttunut joskus illallisseura. Silloin voi alkaa vaikka itkettämään. Tunisiassa kerran naapuripöydän kaverit juhlivat ja nauroivat. mEIKÄLÄISELLÄ OLI KOTI-IKÄVÄ. tOIVAT HERTTAISET TARJOILIJAT SITTEN SÄÄLISTÄ IHANAA JÄLKIRUOKAA  IHAN ILMAISEKSI.

Haaveenani on päästä joskus Nepaliin ja Japaniin. Ehdinkö?

Uusi lamppu

 Valoa kansalle tänä vuonna! Ostin uuden lampun. Kristallin tapainen, ruotsalaista tekoa. Hyvä ystäväni asisteerasi minua. Kokeiltiin sitä ensin kotona. Nätti olo, eikä liian pramea.

Tähän vuodenaikaan voisi tarvita kirkavalolamppujakin. Saisi alessa puoli-ilmaiseksi.

Tai päähän saada kipinälapmmuja eli neronleimahduksia. Ennen luulin saavani niitä usein. Ei enää mummona. Muutenkin unohtelee asioita. Vaikka kun olen menossa puutarhaan: ajan kilometrin. En enää muista minne olen menossa. No pian se tulee mieleen, Mutta melkein ehtii paniikki iskemään.

Oikein mukavaa ja skarppia vuotta meille kaikille

LUPAUKSIA tälle vuodelle 2011

En lupaa mitään. Joka vuosi olen pakottanut itseni lupaamaan laihtumista ja lisää liikuntaa. Olen yrittänyt. Tulos huonohko. Eli tavoitteet liian korkeita!


Lupaan olla vaatimatta itseltäni liikoja. Lupaan yrittää edetä pikkuriikkisin askelin. Ja taputan itseäni pienestäkin.

Yritän etsiä kiitollisuutta, On niin paljon asioita mistä voin kiittää. Takana ja edessä.

Lupaan kokeilla myös ruuanlaittoa. En hampaat irvessä, vaan laulaen ja kokeillen!


  Haluan kiittää, mitä on, enkä etsiä asioita joita puuttuu.
 Mikä valo. Mikä uusi arkki!