Terveisiä, sisukkaita sellaisia Impilahdelta. Liityin nyt talvella Impilahtiseuraan, jonka matkalle nyt kesäkuun 7-11päivänä tälläydyin. Ihana reissu. Mikä pulina bussissa ( 2 kpl ) , muistelot ja naurut. Ketään en aluksi tuntenut; pian olimme kuin serkkuja.
Äitini, kansakoulunopettaja häkin kuten 2. siskoaan, ei koskaan päässyt kotipaikalleen. Ei se ollut mahdollista. Olisiko halunnutkaan, mutta päivittäin saimme veljieni kanssa kuulla huokailua paikan ihanuudesta, kasveista, järvistä ja ihmisistä. Ärsytti hieman se jatkuva ihannointi.
Siis löytyiko vanha talon rähjä? Eipä tietenkään. Suomalaiset polttivat aivan kaiken ennen venäläisten rynnäkköä. Televisiosata on tullut komea dokumentti Viimeiseen mieheen vuodelta 1940. Käsikirjoituksen teki mm. Tauno Judin, matkamme vetäjä, äitini naapurikylän poikia.
Kuinka onnekas olinkaan, kun Taunon äiti oli naapurikoulun Kitelän opettaja , kun taas isoisäni Ruokojärven. Meitä oli 5. hengen rautainen porukka suuntaamassa kohti kansakoulukiveystä. Kuulemma maitohorsmat kukkii palaneen rakennusten päällä. Eipä heinikon seasta näkynyt kuin heinää. Ei kivijalkaa, mitään erilaista. Yksi mies porukastamme siirtyi metsikön puolelle. Ja lipputangon metallijäänteet, rautaromua, peltiä ja viinimarjapensas työntyivät silmänurkkiin. TÄÄLLÄ ÄITI LEIKKI KÄPYLEHMILLÄ. Täällä hän nukkui yönsä, ihaili kasveja ja ui Ruokojärven ( 2 km pitkä ) aalloissa.
Kaikki ympärillä oli erämaata. Tie kuoppainen. Ja kuskina Juri, joka lapsuutensa oli asunut mummonsa kanssasamassa Ruokojärven kylässä, siellä pikkumökissä! Maailma tosiaan on pieni!
En olisi kuuna päivänä löytänyt mitään ilman poppootamme. Lämmin kiitos näille ihanille ihmisille!
Kaivoin kuokallani kulleron juuria, miten syvässä ne olivatkaan. Kukat ylittävät puolen metrin siellä, kun maa tosiaan on äärettömän viljavaa!
Ehkä ensi kerralla saan veljeni Ilkan mukaan, joskus tyttärenikin ja karjalaserkkuni.
Miten terveellistä oli myös kokea ihanien koskien kuohut, bussikavereimme lukemattomat rikkaat kokemukset ja alueen armoton köyhyys. Elää kesät talvet köyhyysrajalla. Ja me täällä mahat täynnä.
Puppua ei äitini puhunut.
Niin kaunista siellä tosiaan oli. Ja on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti